Tennessee

Mikä pettymys! ettei Tennessee Williamsin oikea etunimi ole Tennessee! Jo ajattelin, että miehestä jolla on tuollainen syntymänimi täytyy tulla jotakin suurta. Noh, kaipa ihmisen on ansaittava nimensä.

Näinä muutamina viime päivinä olen katsellut nauhalta Kissa kuumalla katolla ja Liskojen yön. Innostuin niin, että kävin lainaamassa kirjastosta nämä näytelmät, ja luin Liskojen yön (The Night of the iguana, kuten näin luin sen englanniksi), ensimmäisen olin lukenut jo aikaisemmin. Miten jännittävää on huomata screenwriterin työ, ja näissä tapauksissa se on onnistunut!

Niille, joita näkemyksieni lukeminen kiinnostaa, mutta tarinat eivät ole tutut, lyhyet juoniselostukset:
Kissa kuumalla katolla: Mies ja vaimo, Brick ja Maggie Pollit tulevat Brickin lapsuuden kotiin, sillä Big Daddy on kuoleman uhan alla. Paikalla ovat Brickin veli ja tämän vaimo Mae, jotka haluavat Big Daddyn suuren omaisuuden. Brick ja Maggie eivät tule toimeen keskenään, ja Brick on juonut siitä lähtien kun hänen paras kaverinsa Skipper on kuollut. Setvittelyä, itseinhoa.
Liskojen yö: Entinen pastori T. Lawrence Shannon vetää turistimatkoja Meksikossa. Hän puksuttelee ryhmän alaikäisen kanssa, ja kärrää ryhmänsä hotellinpitäjä-ystävänvaimon luo, estääkseen toimet häntä itseään vastaan. Hotelliin tulee nainen ja tämän huonokuntoinen runoilija isoisänsä. Kuumeista touhua, ja setvittelyä luvassa.

Kissassa oli kolmannesta näytöksestä kaksi versiota, joista elokuva noudattelee Brodway- versiota. Aikaa lukemastani on niin kulunut, että ainut ero jonka muistan on, että tämä Brodway-versio on hieman lohdullisempi loppuratkaisuiltaan. Elokuvassa Brick Pollitin muiden epäilemään mahdolliseen homouteen viittailaan huomattavasti hienovaraisemmin kuin näytelmässä, jossa Brickiltä kysytään suoraan minkälainen Brickin ja Skipperin suhde oli. Pidän enemmän elokuvan tavasta. Ja Paul Newman on niin ihqu, että miten tätä on voitu edes esittää ilman häntä? (Elizabeth Tayloria yhtään väheksymättä [joka on muuten englantilainen, mutta vetää voimakasta souther-aksenttia, jännittävää miten joku ihminen voi muuttua toiseksi niin uskottavasti! Onko näytteleminen valehtelua, vaikka onkin palvelua, katsojan sielun nektaria!])

Liskojen yön näytelmäversio tuntui välillä äärettömän typerältä upean elokuvan jälkeen. Suurin kömpelyys on natsi-perhe, jota koko elokuvassa viisaasti ei ole. Tämä perhe ei tee muuta kuin laulaa natsi-lauluja. (Niin näytelmä sijoittuu 1940, kun taas elokuva jonnekin 50-60 luvulle). Perhe on elokuvassa korvattu Shannonin turistilaumanaisilla, jotka näytelmässä loistavat poissaolollaan. Miksi? Yritetäänkö tässä säästää näytelmän kuluja? Miksi sitten täyttää paikka natseilla, muistuttaakseen maailman sotaisasta tilanteesta? Heijastaakseen sen särkyneisiin ja murtuviin ihmisiin? Tyhmää. Näytelmässä myös lätistään aivan turhia, (elokuvassa joittenkin dialogien järjestyksiä on muutettu,) ja tuodaan Shannonin lapsuuskin puheeksi, täysin epäuskottavasti. Hahmot ovat jopa erilaisia elokuvaan verrattuna, joten elokuva on vielä enemmän omillaan. Virranjakajan saanti on erilainen, josta tuleekin mieleeni tämä Charlotte-hahmo, joka on paljon suuremmassa osassa elokuvassa. Elokuvassa hän on nymfimäinen, ja näytelmässä enemmän uhri. Ehkäpä pidän enemmän elokuvasta, kun Shannon ei ole siinä niin roisto, kuitenkin yhtäläisen tilanteensanelemasti heikko, vaikka tekonsa tuomittava onkin. Ja taas voin vain kehua, että mitä olisikaan tämäkään näytelmä ilman Richard Burtonia tai Ava Gardneria! Elokuvan keinojen ihanuus on mahdollisuus paikoista toiseen siirtymiseen, ja joukkokohtaukset, joita tässä alussa käytetään. Tapahtumat näytetään, eikä niistä puhuta myöhemmin, kuten näytelmässä. Nämä johtavat antiikkisen näytelmän- tapahtumat tapahtuvat päivän sisällä- osittaiseen kumoamiseen, sillä tapahtumat laajenevat noin kolmelle päivälle ja prologille, mutta pääpaino on toki tuona yhtenä "liskojen yötä" edeltävänä päivänä.

Nam nam, mitä herkkua!
I make love to Elizabeth Taylor/Catch hell from Richard Burton - Bobo, Freewheelinin viimeiset sanat